Kenkii kenkii

Männäviikolla heitettiin hyvästejä suuntaan jos toiseenkin. Alkuviikosta koululle hihkastiin soronoot ja suunnattiin  puistoon täyttämään muutama meikäläisen haave. Kun kerran on elämästään puolisen vuotta Antwerpenissa viettänyt, niin pitihän sitä itsestään muutama merkki ympäristöönkin jättää. Elin oman elämäni elokuvaa. Ei kyllä menny ihan kässärin mukaan.

Nämä kengät kokivat paljon. Koto-Suomessa huippuhetkiä olivat mm. monet risteilyt ja viime kesäinen Ankkarock.

"Kengät lentää - kiitos."

Tarkotus oli viskata rakkaat maailmaa nähneet varsitennarit puiston skeittikulmauksen yllä heiluviin vaijereihin, jossa lajitovereita killui pari jos toinenkin. Ei ollu homma ihan siitä helpoimmasta päästä. Kyllä siinä kului melkoinen tovi, ennenkuin tähtäys Korpelan malliin tuotti tulosta. Ja eihän ne kengät suinkaan sinne vaijeriin asti päätyny. Tuskastuspäissäni nakkasin ne puolivahingossa puuhun. Sinne tarttu nauhat, alimpaan oksaan. Mutta sielläpähän nyt roikkuvat. Jotenki kiehtoo ajatus siitä, että kengät sai arvoisensa viimeisen etapin, Antwerpenin Stadsparkin.

Sielhä hyö nyt töröttäät.

Päiväkodin lapset oli taas ulkona.

Palmut on näin keväisin se Antwerpenin juttu. Messissä Sofie ja Katrien.

Kuten näkyy, ei oo lumesta täällä enää tammikuussa tietoakaan.

Oma kädenjälki täytyi myös jättää historiaan. Kipaistiin siis puron/minkälie tekoulapan ylittävälle sillalle töhertelemään kaiteisiin. Ei sinne kovin syvällistä settiä irronnut, mutta muutamalla virkkeellä kiteytin omia tuntojani. Esimerkistä Sofie ja Anssikin sitten intoutuivat kynäilemään. Kivahan se ois, jos sade ei oitis pilais näinkin hienoa taidetta.

Siinä seisoo.

Tämä kosketti.

Pelkistetty linja ei ollu huono valinta sekään.

Niin kivasti lipu joutsenki sattumalta ohi.

Vois luulla, että vastoinkäymisiltä ois välttyny tuona muuten niin onnistuneena päivänä. Mutta ei. Eiköhän siinä käynyt niin, että kotiin tarpoessani avaimet olivat yllättäen kadonneet takin taskusta. Paniikkihan siinä iski oitis, talossamme kun ei yleisavaimista ole tietoakaan. Ja ei muuta kun kiertämään kaikki päivän aikana tutuksi tulleet paikat uudemman kerran. Levittelin puhelinnumeroani ympäri kauppoja, ahdistelin koulun infotiskin muijaa sekä International Officen apujoukkoja. Tuloksetta.

Ei auttanu muu ku palata kotiovelle ja soitella naapureiden summereita. Ja onnekseni yläkerran Laura oli huudeilla ja päästi meikäläisen alaovesta sisään. Riemu oli sanoinkuvaamaton (lähes sama fiillis, kun silloin kun tulin ala-asteen maastojuoksukilpailuissa toiseksi viimeiseksi ainaisen jumbosijan sijaan) . Se kirottu avain killui ovessani! Oli jäänyt siihen kaikessa tohinassa aamulla. Vahingosta viisastuneena kyttään tätänykyä avainten olinpaikkaa fanaattisesti. Se siitä ja loput kirjeessä.

Sitten tulikin aika heittää hyvästejä muutamille naamoille. Anssin ja Mikon viimeistä yhteistä iltaa juhlistettiin menemällä ulos syömään ja loppuillasta muutamalle kupille. Mukana oli suuri joukko vanhoja ja uudempia tuttavuuksia niin Belgiasta, Marokosta, Italiasta, Jenkkilästä, Portugalista kuin Turkistakin. Mitä siitä nyt sitte sanois... ruoka maitti ja seura oli viihdyttävää. Haikeus iski kunnolla päälle vasta kotioloissa. Ei tässä oikein tiedä, kuinka tulisi suhtautua siihen, että omakin lähtö on edessä hyvin pian.

Harmikseni en räpsiny kuvia tuona iltana. Tyytykää siis viimeiseen illallispotrettiin portugalilaisten luona aikaisemmin samalla viikolla. Kiva olis ollu viettää enemmän aikaa myös siellä tavattujen uusien naamojen kanssa. Mutta minkäs teet.

Illan menyy koostui periportugalilaisesta murkinasta: pastaa ja nakkei sekasi.