Lähdön hetket

Nonni, tässä sitä nyt ollaan. Pian voi sanoo et ohi on. Lento lähtee huomenna 9.50 Brysselistä, minä Antwerpenistä kukonlaulun aikaan. Kamat on kasas (lentokenttätäti sais olla myötämielinen, kerrankos sitä Belgiasta Suomeen palaa) ja koti kiiltää. Ei kyllä tunnu enää kodilta, kun kaikki henkilökohtanen on laukuissa. Vähän on Mirja Mäkimaan "nyt kaatuu seinä!"- fiilinki.

Sofie täräytti yllättäen aamusella kyläilemään. Ja mikä mahtavinta, toi kakkua tullessaan. Oli sitä mieltä, että en yksinkertaisesti voi lähteä syömättä vielä yhtä palaa. Arvostin suuresti. Siinä sitten lässytettiin ja suunniteltiin tulevaa (lähinnä Suomi-Soffan visiittiä Suomeen). Molemmilla oli toisaikanen olo. Ei oikein tienny mitä ois pitäny viimesiksi sanoikseen tokaista. Hankalahan se on toiselle ilmaista, kuinka paljon ystävyys merkitsee. Ja varsinkin tällaisessa tilanteessa. Turvauduttiin siis laulamaan. Perinteisesti. Ja hyvin sointu James Blunt. Ero tapahtu hyvillä mielin huulta purren.

Eilisiltana kulauttettiin ensikertalaisina Kwak:it naamariin. Lasi piti kivan "glup"-äänen kun tiettyyn pisteeseen asti joi.

Tämä viimeinen päivä kului lähinnä fiilistellessä. Mikäs siinä ollessa ku aurinko porotti täydellä teholla. Tääl on jo ihan kevät. Kiertelin sitten kaupungilla yksikseni kyttäämässä kaikki tutut paikat. Ihan tuli eläkeläisolo, kun siinä tarpoessaan kelaili kaikkia täällä sattuneita kommelluksia. Ei uskois miten paljon tapahtumaa viiteen kuukauteen on sisältyny. Enimmäkseen pelkästään hienoja hetkiä. On mitä muistella.

Sohvi sai muutaman säkin mukaanmahtumatonta kamaa. Erityisesti pinkit Reino-tohvelit miellyttivät.

Eilisiltana heitin hyvästit muille vielä täällä vaikuttaville naamoille. Sofien ja Katrienin kanssa vedettiin viimestä kertaa Ossenmarktin kepsut naamaan ja tämän jälkeen täräytettiin joukolla Halloweenista tuttuun legendaariseen Kelly's Irish Pubiin. Ilta suju rattosasti, joskin haikein fiiliksin. Vähän oli ongelmia nauttia olostaan, ku tiesi, että tähän se nyt sitten loppuu. Lupailtiin kuitenkin visiteerata toisten kotimaissa. Saa nähä täräyttäskö sitä eka Marokkoon vaiko Jenkkilään. On ainakin, mistä valita.

Viimeinen ehtoollinen sujui railakkaasti.

Vaikka vaihto on elämänsä ehtoopuolella, ei blogi suinkaan pääty tähän. Luvassa vielä yhteenveto koko seikkailusta. Stay tuned!

Pariisin kevät

Torstaina karistettiin Anssin kera pölyt jaloista ja riipastiin Pariisiin. Hällä oli messissä koko omaisuus, sillä reissun jälkeen hän teki näyttävän poistumisen sarjasta (toisin sanoen palasi Suomeen). Naama ei kyl vetäny siniseks niinku salkkareis. Ois pitäny. Ja sit tilalle joku nuorempi ja paremman näkönen vastanäyttelijä.

Hommat pidettiin isoina heti alkumetreiltä lähtien. Anssilla kun oli kassia jos toistakin raahattavanaan. Eihän niitä vaikeuksitta saatu metrotunnelin puolenahterin levyisten porttien läpi. Meikäläinenhän sinne jäi ensiksi oven väliin jumiin. Kivasti näkkileivät laukussa rusahtelivat, kun paikalle sattunut auttavainen pariisilaisherra koitti tunkea kassiani minimaalisesta väliköstä. Onnistu onneks. Ja loppuviimein ne Anssinki kamat saatiin oikeelle puolelle. Hävetä sai - tietenki.

Sattuma iski kauhaa soppaan. Kuinka ollakkaan, että tällaseen näyteikkunaan törmättiin.

Crêpe mansikkahillolla läks aamiaiseks. Oli oikeenKI onnistunu.

Pariisi oli aivan mieletön. Ehdottomasti yksi kauneimpia kaupunkeja, joissa on vaihdon aikana tullut käytyä. Heti ensimmäisenä päivänä omat ennakkoluulot osoittautuivat täysin vääriksi. Kuinka niin pariisilaiset eivät osaa englantia? Kulkevat nokka pystyssä? On kallista? Kaikkiin yksi ja sama vastaus: EI (Maija Vilkkumaa). Väki oli todella ystävällistä ja auttavaista kaikkialla. Eikä puhettakaan, etteikö englannilla pärjäisi. Hinnat ei hiponeet pilviä, jos ei turistihöynäytyksiin lähtenyt. No nenät heillä on kun mitkäkin puhelimet, mutta onhan nekin omalla persoonallisella tavallaan viehättäviä.

Jo Ranskaan vaihdosta kotiutunut Winnie vei turistit kupposelle Pariisin yöhön.

Siellä tuli sitten kierrettyä kaikki mahdolliset nähtävyydet aina Concorden aukiosta Louvreen ja katakombeista Riemukaareen. Jo pelkkä (voiks tässä yhteydessä ees käyttää sanaa "pelkkä") Seinen näkeminen sai aikaan väristyksiä. Sielhä sit laulaa luikautettiin Tarja Lunnaksen jalanjäljillä Seineä. Muita teemabiisejä olivat tietysti Suski Haaviston Odotusta Pariisissa, Siltsun Pariisi-Helsinki sekä Ladyhawken Paris is burning. Ja monet muut. Yheksi laulamiseksihan se taas meni.

"Ui uomassaan Seine hiljaa, kun yö juhlittiin. Ja sen siltojen alla me viiniä kahden juotiin."

Ja heti ekana iltana kavuttiin tietty Eiffeliin. Taas yks unelma toteutu, kun kätensä siihen metallirunkoon iski. Saituuspäissämme ja urheiluintoisina noustiin yläilmoihin portaita pitkin. Oli kuulkaas melkonen kapuaminen ja huohotus. Mutta kyllä se palkittiin, kun 2. kerroksesta alas vilkuiltiin. Maisemat oli melkoiset. Kaija Koo ois todennu et jalokivimerihän se siinä siinsi. Yllätys oli myös se, että Eiffel tarjos myös luistinradan. Siellä lapset viilsi jäätä villis. Mä olin villis ihan muuten vaan.

Ennakko-oletuksena Eiffeli oli harmaa. Ruskeeksha tuo sit osottautu.

Tässä vaiheessa läskin polvet ei viel pettäny.

Nättii oli valosaaste yläilmoista vilkuiltuna.

Torni sonnustautu juhla-asuun illan kunniaks.

Mona Lisa piti tietty käydä kyttääs. Sielhä se arvotuksellisesti hymyili. Ja jengi parveili ympärillä. Louvre oli iha onnistunu matkakohde myös. Eikä kirkotkaan huonommiksi jääneet. Notre Dameenki velotuksetta ryykättiin. Ei ollu oikein harras tunnelma ku turistii tarpo menemään puolin ja toisin. Katakombit luurankoineen päivineen oli melko ahistava mesta. Taiteilijakortteli sen sijaan oli meikäläisen mieleen.

Pyydä amatöörijapsia ottamaan yhteiskuva - takuulla jalat katki.

Louvressa riitti pällisteltävää.

Ja mitäs ois reissu ilman ylensyöntiä. Raflat tuli tutuiksi ja jokanen valinta oli onnistunut. Vinkku tietty kruunas kaiken. Seinen siltojen alle ei kuitenkaan menty häppää ottamaan, ku ne mestat vaikutti enemmänkin laitapuolen kulkijoiden asuinseuduilta.

Riemuitsin Riemukaarella.

Iskettiin kannat kilvelle.

Koko reissusta jäi niinkin yltiöpositiivinen fiilis, että Ranska matkakohteena kiehtois edelleen. Saa nähä. Nyt kun osaa heittää ilmoille bonjourit ja bonjuaaritki iha kellotaulun mukaan.


Nyt on kuitenkin se vaikein osuus edessä. Lopullisten hyvästien jättö (ja pakkausoperaatio). Loppuviikosta Suomi siintää näkökentässä. Ei voi ku ihmetellä.

Raportoin viimeset hetket lähes suorana, mikäli nettiyhteys on saatavilla.

Niin ja matkaseuralle kiitos kuvista. Härskisti pöllin ja julkasen.

Kenkii kenkii

Männäviikolla heitettiin hyvästejä suuntaan jos toiseenkin. Alkuviikosta koululle hihkastiin soronoot ja suunnattiin  puistoon täyttämään muutama meikäläisen haave. Kun kerran on elämästään puolisen vuotta Antwerpenissa viettänyt, niin pitihän sitä itsestään muutama merkki ympäristöönkin jättää. Elin oman elämäni elokuvaa. Ei kyllä menny ihan kässärin mukaan.

Nämä kengät kokivat paljon. Koto-Suomessa huippuhetkiä olivat mm. monet risteilyt ja viime kesäinen Ankkarock.

"Kengät lentää - kiitos."

Tarkotus oli viskata rakkaat maailmaa nähneet varsitennarit puiston skeittikulmauksen yllä heiluviin vaijereihin, jossa lajitovereita killui pari jos toinenkin. Ei ollu homma ihan siitä helpoimmasta päästä. Kyllä siinä kului melkoinen tovi, ennenkuin tähtäys Korpelan malliin tuotti tulosta. Ja eihän ne kengät suinkaan sinne vaijeriin asti päätyny. Tuskastuspäissäni nakkasin ne puolivahingossa puuhun. Sinne tarttu nauhat, alimpaan oksaan. Mutta sielläpähän nyt roikkuvat. Jotenki kiehtoo ajatus siitä, että kengät sai arvoisensa viimeisen etapin, Antwerpenin Stadsparkin.

Sielhä hyö nyt töröttäät.

Päiväkodin lapset oli taas ulkona.

Palmut on näin keväisin se Antwerpenin juttu. Messissä Sofie ja Katrien.

Kuten näkyy, ei oo lumesta täällä enää tammikuussa tietoakaan.

Oma kädenjälki täytyi myös jättää historiaan. Kipaistiin siis puron/minkälie tekoulapan ylittävälle sillalle töhertelemään kaiteisiin. Ei sinne kovin syvällistä settiä irronnut, mutta muutamalla virkkeellä kiteytin omia tuntojani. Esimerkistä Sofie ja Anssikin sitten intoutuivat kynäilemään. Kivahan se ois, jos sade ei oitis pilais näinkin hienoa taidetta.

Siinä seisoo.

Tämä kosketti.

Pelkistetty linja ei ollu huono valinta sekään.

Niin kivasti lipu joutsenki sattumalta ohi.

Vois luulla, että vastoinkäymisiltä ois välttyny tuona muuten niin onnistuneena päivänä. Mutta ei. Eiköhän siinä käynyt niin, että kotiin tarpoessani avaimet olivat yllättäen kadonneet takin taskusta. Paniikkihan siinä iski oitis, talossamme kun ei yleisavaimista ole tietoakaan. Ja ei muuta kun kiertämään kaikki päivän aikana tutuksi tulleet paikat uudemman kerran. Levittelin puhelinnumeroani ympäri kauppoja, ahdistelin koulun infotiskin muijaa sekä International Officen apujoukkoja. Tuloksetta.

Ei auttanu muu ku palata kotiovelle ja soitella naapureiden summereita. Ja onnekseni yläkerran Laura oli huudeilla ja päästi meikäläisen alaovesta sisään. Riemu oli sanoinkuvaamaton (lähes sama fiillis, kun silloin kun tulin ala-asteen maastojuoksukilpailuissa toiseksi viimeiseksi ainaisen jumbosijan sijaan) . Se kirottu avain killui ovessani! Oli jäänyt siihen kaikessa tohinassa aamulla. Vahingosta viisastuneena kyttään tätänykyä avainten olinpaikkaa fanaattisesti. Se siitä ja loput kirjeessä.

Sitten tulikin aika heittää hyvästejä muutamille naamoille. Anssin ja Mikon viimeistä yhteistä iltaa juhlistettiin menemällä ulos syömään ja loppuillasta muutamalle kupille. Mukana oli suuri joukko vanhoja ja uudempia tuttavuuksia niin Belgiasta, Marokosta, Italiasta, Jenkkilästä, Portugalista kuin Turkistakin. Mitä siitä nyt sitte sanois... ruoka maitti ja seura oli viihdyttävää. Haikeus iski kunnolla päälle vasta kotioloissa. Ei tässä oikein tiedä, kuinka tulisi suhtautua siihen, että omakin lähtö on edessä hyvin pian.

Harmikseni en räpsiny kuvia tuona iltana. Tyytykää siis viimeiseen illallispotrettiin portugalilaisten luona aikaisemmin samalla viikolla. Kiva olis ollu viettää enemmän aikaa myös siellä tavattujen uusien naamojen kanssa. Mutta minkäs teet.

Illan menyy koostui periportugalilaisesta murkinasta: pastaa ja nakkei sekasi.

Ajantasaus eli mitäs sitten tapahtuikaan

Nyt on kuulkaas käynyt niin, että ihan tässä on blogi jäänyt unholaan. Olen ns. elänyt koneella istumisen sijaan. Pahoittelut.

Hommahan meni niin, että joulu kului Suomessa sukuloiden. Tunnelma katossa ja anneli tunnelissa. Mukava oli nähdä pitkästä aikaa tuttuja lärvejä ja rauhottua  - ees hetkeksi. Mutta vielä mukavampi oli palata maailmalle.

Ja vuosikin siinä vaihtui. Varsin railakkaissa meiningeissä Euroopan ytimessä Berliinissä. Hieno reissu, viriili kaupunki kaikkine pytinkeineen. Tulihan nähtyä muurit sun muut pakolliset nähtävyydet. Matkamuistona vuosisadan räkätauti ja lukkiutuneet korvat.

Toveri-Annan kera Brandenburger torilla.

Tästä tullee älppäriimme kansikuva. Taidetalo Tacheles.

Kalenteri kääntyi rakettien räiskeessä miljoonapäisessä yleisössä.

Berliinin eläintarhasta löyty kaima.

Lomabuumi jatkui päiväreissulla Rotterdamiin. Vesisateessa tsiigailtiin kaupungin eriskummallista arkkitehtuuria. Vierailevana tähtenä debytoi Anssin veli Aki.

Paloposkiset pojat ja karhunpaini.

Ja sitten olikin jo pian aika ainokaisen tenttimme. Intercultural communication -kurssin kokeeseen tuli  päntättyä muutama päivä ihan tosissaan. Monenlaista käyttäytymisteoriaa sitä on nyt sitten pää täynnä. Koetilanteessa oli osaava olo. Mene ja tiedä sitten lopullisista tuloksista.

Outoa on se, Antwerpen ei ole enää ennallaan. Mm. unkarilaiset ja jenkit sekä eräs Siiri miehineen puuttuu joukosta. Uusia "korvaavia" naamoja onkin sitten tullut haalittua lähipiiriin. Heistä mainittakoon Anssin uusi naapuri, marokkolaistaustainen Hamza. Kertakaikkiaan hieno ihminen. Jo se kertoo paljon, että kohdatessamme ensimmäista kertaa, totesi hän ykskantaan: "Sun täytyy olla itäeuroopasta kotosin, ku oot niin sen näkönen." Arvostin. Venakko mikä venakko.

Muita uusia tuttavuuksia ovat uudet jenkkimuijat Emilie ja Casey. On se vaan hienoa kuultavaa, ku englantia puhutaan oikein. Ja ymmärrettävästi.

Ja mitäs ollaan puuhailtu. No sitä samaa. Juhlaa. Yhtä juhlaa.

Viimeisen partytorstain kunniaksi kokosin jengin kasaan meikäläiselle. Siitä sitten tsekkaamaan Cafe Local -niminen tanssitaivas. Muuvssit oli kaikilla hallussa. I whip my hair back and forward ja sillee.

Oma lootushetki. Everybody was kungfuu fighting! Sohvi ja Hamza kehissä.

Local tarjos hyvät puitteet joraamiseen. Michel ja Mikko meiningeissään.

Tuu rokkaa mun tanssilattiaa!

Sitten koitti perjantai ja Mäkkärin mätöt. Myös kakkukahvit vetästiin Sofien kertoman mukaan "Antwerpenin parhaassa leipomossa".

Ja pitihän sitä viimeistä lauantaitakin juhlistaa. Italiaanot iski kutsua kehiin. Olivat väsänneet jotain perinteikästä rieskantapaista leipää tarjottavaksi. Onnistunutta oli. Ja ilta jatkui karaokeen, minnekkäs muualle. Bonaparte tuli tällä kertaa tutuksi, Park Avenue kun oli iskenyt mikit kiinni.

Pötyä pöydässä. Koskaan ei italialaisilta oo tarvinnu nälkäsenä lähtee.

Frutti di Mare: Chiara, Carlotta ja Valentina.

Your sex is on fire?

Nyt tilanne on se, että viimeiset riennot on edessä. Haikeus valtaa mielen. Nyt jos koskaan on nautittaVA. Palataan asiaan. Vielä aioin nähdä Pariisin. Ja kevään.